Liput konserttiin hankin heti ensimmäisenä myyntipäivänä. Olimme sopineet yhden kaverini kanssa, että kumpikin yrittää soittaa Lippuluukun palvelunumeroon ja ensimmäinen läpipäässyt ostaa liput myös toiselle. Tyttöystäväni tajusi fiksuna naisena, että paras tapa päästä läpi on painaa puhelimen viimeisen numeron soitto -nappulaa, jottei aikaa kuluisi numerojen näpyttelyyn. Tällä taktiikalla pääsimme läpi jo viidentoista minuutin yrittämisen jälkeen ja saimme pienen pakollisen puhelinlaskua kasvattavan odottelun jälkeen liput permannolle. Liput kävin lunastamassa myöhemmin samana päivänä, jolloin permantoliput olivat muistaakseni jo loppuneet.
Keikkakuume nousi pikkuhiljaa. Keskiviikkona provosoinkin vielä itseäni kuuntelemalla Depparien levyjä ja varsinkin erilaisia livetaltiointeja. Halusin virittäytyä kunnolla tunnelmaan, koska kyseessä oli minun ensimmäinen DM-keikkani. Devotional Tourin aikana keikkamatka Tukholmaan oli jäänyt siksi, että olin armeijassa.
Pukeuduin pitkälti mustaan keikkaa varten. Jätin tosin Ultra-paidan toisen paidan ja nehrutakin alle "piiloon". Joku muu paitavaihtoehto olisi voinut olla coolimpi, mutta muut DM-paitani olivat likaisia. Ajoin vielä edellisenä päivänä vajaan viikon vanhan tukkasänkeni pois, joten kaljukin oli valmiina konserttikokemusta varten :)
Kun saavuimme Helsingin liepeille viiden aikoihin, kuski esitti kysymyksen, että tietääkö kukaan oikeastaan, miten Areenalle päästään. Vastaus oli luonnollisesti kielteinen, koska kaikki olivat ekaa kertaa menossa paikalle henkilöautolla. Löysimme hallille kuitenkin ihmeen helposti Pitäjänmäen kautta - tosin kiertäen yhden liikenneympyrän kertaalleen kokonaan ympäri. Suunnistuksessa auttoi kauas näkyvä Pasilan linkkitorni.
Pistimme auton parkkitalon kolmososastoon ja hipsimme hallin eteen vähän ennen puoli kuutta. Jäimme vähän kauemmas ovesta suunnilleen valotolpan kohdalle ihmettelemään yleistä tunnelmaa, joka herätti muistoja vuosikymmenen vaihteesta. Siinä vaiheessa konserttia odottelemassa oli oikeastaan yllättävän vähän porukkaa, joista näkyvimpiä olivat Viron DM-klubin tyypit EDMK-paitoineen sekä muutamat gootit. Bongasin myös Thomaksen hänen kantamastaan BONG-tagista. Kaveri palloili pariin kertaan ohitseni passipaikalta oven edestä.
Odottavan aika oli pitkä - varsinkin Helenalle, jonka tietenkin piti päästä vessaan:) Ovet avautuivat klo 18.30, ja pääsimme sisään pienen ruumiintarkastuksen jälkeen ihmeen kivuttomasti. Olin ensi kertaa hallissa ja se yllätti positiivisesti: vessat olivat suuria eikä niissä tarvinnut jonottaa. Ruokaa sai myös nopeasti. Sisääntuloaulassa olevalla krääsäpisteellä oli jonkin verran jonoa, mutta pakollisen t-paidan sain hankittua helpommin yläkerran myyntipisteestä.
Vähän ennen kahdeksaa lavalla näkyi liikettä (mm. yksi rastapäinen roudari kitaran kanssa) ja yleisö tiivistyi lähemmäksi stagea. Me päädyimme väliaidan eteen keskioikealle noin 20 metrin päähän lavasta. Kaksi valomiestä kiipesi ylös tuoleihinsa ja Purity, kolmen naisen englantilaisyhtye, aloitti monotonisen Drum'n Bass -rynkytyksensä kahdeksalta. Kappaleissa oli tosi tukevia soundeja, mutta biisejä ei erottanut kunnolla toisistaan, koska melkein kaikissa käytettiin samaa varsin yksinkertaista rumpuluuppia. Henkilökohtaisesti en huomannut mitään eroa siinäkään vaiheessa kun yksi naisista tarttui kitaraan ja toinen bassoon. Syy saattoi tosin olla korvatulpissani, jotka olivatkin hyvä hankinta, koska Purity soitti todella vaikkuairrottavan lujaa.
Säksätys taukosi puoli yhdeksältä ja lavan oikeaan reunaan nousi Ultran tuottaja ja takavuosien House-guru Tim Simenon (Beat Dis, Megablast, Winter In July jne.) soittamaan levyjä. Volyymi oli siedettävällä tasolla ja trip hopahtava hitaampi musiikki kuulosti varsin hyvältä. Olin tunnistavinani ainakin rytmikuvioita jostain Walking in my Shoes -remixistä, vaikka biisi olisikin eri. Samaan aikaan lavalle roudattiin kamoja, muun muassa Martin Goren Gretsch (tms.) -kitara. Mikkiä testaillut valkopaitainen mies kuulosti samanaikaisesti huvittavalta ja ärsyttävältä. Valomiehiä nousi ylös tuoleihin kaikkiaan neljä, joista varsinkin ensimmäisen, hiukan vanhemman ja tukevamman, kiipeäminen oli jännittävää katseltavaa. Onneksi kaikilla valoteknikoilla oli turvaköydet :) Katsomo vaikutti vielä ihmeen tyhjältä ja manasinkin jo firmoille etukäteen myytäviä lippuja.
Depeche Mode nousi lavalle Painkillerin aikana ja verhojen alla olleet sähkölampuilla ympäröidyt D ja M -kirjaimet sekä kolmiruutuinen videoscreeni paljastettiin. Martin Gore oli pukeutunut näyttävään hopeiseen kokohaalariin, jota välittömästi aloin kadehtia itselleni. Lyhyttukkaisella David Gahanilla oli hieman tavallisemmat vaatteet, mutta hän näytti edelleen suosivan raitoja pukeutumisessaan. Hän oli saanut myös hieman lihaa luittensa ympärille. Lieneekö huumeiden ja alkoholin käytön lopettaminen vaikuttanut aineenvaihduntaan? Gahanin lavatyöskentely oli hienoa ja lantio keinui vanhaan malliin. Pahimmat cock-rokkarin elkeet olivat jääneet vähemmälle. Tummaan asusteeseen (U.S. Army -tyyppinen musta taskuliivi, jonka alla oli harmahtava tiukka sifonkipaita) pukeutunut Fletch taputteli ja pimputteli syntsansa takana sympaattisesti, mutta liikehdintä oli tavallisen puupökkelömäistä. Andy yritti myös vetkuttaa välillä lanteitaan, mutta huonommalla menestyksellä.
Lisäksi lavalla olivat rumpali ja syntikansoittaja, jotka toivat mukavaa ryhtiä soitantaan. Question Lustia varten esiin astuivat kaksi tummaa taustalaulajaa sinisissä paljettiasuissaan, jotka myöhemmin vaihtuivat hopeanvärisiin, anilliininpunaisilla kaulapuuhkilla varustettuina ja ilman. Laulajien liikehdintä oli myös viehkeää. Tim Simenon vieraili lavalla ainakin ‘I Feel You'-biisin yhteydessä.
Introna toimineen Painkillerin jälkeen vuorossa oli Question of Time ja sen jälkeen tuli World in My Eyes. Parin kipaleen jälkeen ilmoille kajahti odotettu "Good Evening Finland" -tervehdys ja yleisö meni banaaneiksi viimeistään siinä vaiheessa kun ‘It's No Good' alkoi. Ympärilläni oli tiiviusiikkia eivätkä osallistuneet yleiseen heiluntaan.
Yksi konsertin parhaista kappaleista oli In Your Room, joka oli kuin biisin Zephyr-mix yhdistettynä reippaaseen grooveen. Biisi linkittyikin mahtavasti sitä seuranneeseen Uselessiin. Enjoy the Silencessa oli hieno bassokuvio ja hieman espanjalaishenkinen kitarasoolo lopussa. Kuuntelunautinto tosin keskeytyi, kun soolon aikana oikealla puolellani alkoi pienoinen tappelu: kaksi heppua painiskeli lattialla. Pienen rymistelyn jälkeen niskan päällä ollut auttoi altavastaajan ylös, joka sen jälkeen alkoi uudestaan potkia ja mesoa. Hän joutui pian uudestaan tantereeseen ja pukarit lähtivät ilmeisesti ilman pahempia vaurioita pian omille tahoilleen.
Kappleista mieleen nousevat vielä mm. Barrel of a Gun ja ekan encoren viimeinen biisi, I Feel You. Niissä oli mukavaa kitarointia. Gore soittikin kitaraa kaiken aikaa paria ensimmäistä biisiä lukuun ottamatta. Personal Jesus toimi myös mahtavasti ja sen sen aikana paloivat D ja M -kirjainten lamput. Hieno efekti! Viimeinen kappale Just Can't Get Enough oli mukava hyppelihoppelilopetus, jonka aikana yleisö pääsi vielä kailottamaan tai pikemminkin huutamaan. Oma ääneni sortui siinä vaiheessa lopullisesti ja tätä tekstiä kirjoittaessa vuorokautta myöhemmin rekisteri on vieläkin varsin alavireinen.